lauantai 20. huhtikuuta 2013

Niin kaunis on Rautalampi, siellä ajatukset tuulettuu

Viimesen parin viikon aikana on tapahtunu ihan kamalasti asioita ja fiilikset on heitelly yhtä kamalasti. Lontoon reissusta ja viimeviikosta voisin kertoa sitten, kun saan kuvat ihanasti kasaan. :)

Tällä viikolla oli enkunkielisen sairaanhoitajakoulutuksen pääsykokeet. Keskivikkona oli Jyväskylän, torstaina Tampereen ja tais molemmat kyllä mennä ihan perseelleen. Tosin Tampereen jälkeen Jyväskylän kokeet meni verrattain ihan hurjan paljon paremmin ja ne oli tosi paljon inhimillisemmät. Tampereella jouduttiin istua viis tuntia yhteen putkeen auditoriossa, juomapulloja ei saanut olla mukana. Tehtävät oli aivan ihmeellisiä: ensin piti keksiä seitsemälle esineelle uusia käyttötarkoituksia, toiseks piti etsiä mahdollisimman monta kertaa annetut koodit sekalaisten koodien seasta, kolmanneks päätellä mitä numeroita matiikan laskuista puuttui, neljänneks piti vedellä annetuihin kuvioihin yksi viiva niin, että kun puoliskot yhdistää niin niistä tulee neliö, sit vielä oli jotain loogisen päättelykyvyn tehtäviä joissa ei ollu kyllä mitään loogista ja sitten vielä jotain 300 kohtaa "1=tämä kuvaa minua oikein hyvin, 7=ei kuvaa minua ollenkaan" -lauseita. Mitä ihmettä oikeesti? Ainiin! Olihan meillä luetunymmärtämistehtäväkin: kuusi sivua tekstiä (ainakin?) ja aikaa 45minuuttia. Jyväskylässä sentään oli kolme tuntia aikaa tehdä essee, suorittaa matematiikan laskuja ilman laskinta ja kertoa paperille omin sanoin itsestäsi. Kaikki pääsivät ryhmähaastatteluun, jossa arvioitiin enkunkielen taitoja.

Mut mikäs mä oon sanomaan Tampereen pääsykokeista, kai niillä kaikilla oli joku hyvä merkitys ja mä olin vaan huono. En siis päässy haastatteluihin kirjallisten jälkeen. Huono oli se päivä muutenkin, kun en saanu Rossosta pannupitsaa, ja sekin pitsa jonka sain, oli varustettu valkosipulipommeilla = ei ollut hyvää. Lopulta aattelin, et suklaa auttaa aina, mut mitä vittua, Tuplankin maku on muuttunut ihan kamalaksi. Aamun 4:25 herätys ja väsymys ei helpottanu asiaa yhtään. Voi minä ja mun surkea elämä.

Kyllä näillä lähtee baanalle mielellää.
Onneks en jaksa murehtia elämän epätasa-arvoisuutta ja ydinsaasteita sen enempää ja suuntasin perjantaina Fifin konepellin kohti Rautalampia. Kesänopeusrajoitukset. ♥ Täällä voi taas nauttia elämästä. Keksin siihenkin uuden keinonkin! Alkuvuodesta päätin, että kun tiet on sulat, alan lenkkeilemään. Puhtia projektiin antoi herääminen kesän festarikattauksiin - mun tän hetkinen kunto ei ikinä tuu riittämään siihen joraamisen määrään mikä mua odottaa. Asialle on pakko tehdä jotain...
Joten mars lenkkarikaupoille! En enää ees muistanu miltä lenkkarit tuntuu jalassa. Tovi on niidenkin käytöstä ilmeisesti vierähtänyt. Mukaan lähti sitten ihanat pinkit Niken Pegasus -töppöset. Stadiumin myyjäki oli söpö heh.
Tänään sitten aamusta otsatukan leikattuani suoraksi lähdin elämäni ensimmäiselle, ihan oikeelle lenkkireissulle. Koska ite oon sellanen kaikkimullehetinythaluuntuloksia-ihminen, vaatii tilanne multa todellista keskittymistä etten alota liian villisti. Tavoite on tulevaisuudessa päästellä juosten koko Toholahden korttelin ympäri juosten, mutta ehkä alottelen puolikkaalla ensin. Sitten kun pääsen sen kokonaan juosten, voidaan kattella toista puolikasta mukaan. Katotaan miten villiinnyn vielä lopulta, et nähäänkö mua kirmaamassa Korholan lenkillä vielä...

Ulkona on ihana keli, Mortonin takana on kevätmarkkinat ja mä ämötän sisällä. Asialle voisi harkita mukavaa muutosta, jos vaikka kaivelisin Ponin talvitauolta pyörävarastosta ja lähtis itsekkin katsomaan mitä missäkin tapahtuu. Vois ainakin olla tyytyväinen päivän urheilusurituksiin siinä sitten. Mä tunnen kuinka mun kunto on noussut jo kaksi prosenttia. Hyvä minä!

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Älä itke, koska se on ohi. Hymyile, koska se tapahtui.

Reilu viikko sitten en ollu pitkään aikaan kokenut sellaista vapauden tunnetta kuin lähtiessäni lyhyen saksan yo-kokeesta. Melkein tirautin onnen kyyneliäkin, mutta päätin sitten lähteä extempore Kuopioon, koska Janin Marsu piti katsastaa. Myöhästyin sitten vähän heppakerhon ohjauksesta Keskuksella, mutta saatiin me tyttösten kanssa paljon aikaan silti. Oli ihan virkistävää toimittaa tuommoinen sijaisuus.

Pääsiäisenä suunnattiin koko perheen voimin mökille. En oo sielläkään käynyt kahteen vuoteen!!!! Mutta pian muistin miksi: sänky oli liian lyhyt, tyyny oli huono ja ulkohuussissa on kylmä (tai jos ei kylmä niin tolkuttomasti hyttysiä). Kaiken kukkuraks jouduin pesee mun hiukset pesuvadissa, koska suihku ei toimi talvella. Voin sanoa, että sellaista tuskaa en oo kokenu pitkään aikaan. Ei kiitos enää ikinä. Pilkillä jaksoin olla ekana päivänä tunnin, jonka jälkeen luovutin.

Mökkeilyn jälkeen kirmasin tukka putkella takasin Rautalammille ja ratsastamaan. Menin ekaa kertaa Väiskillä Tiinan pitämällä koulutunnilla ja oli hauskaa! Tiinan sanoja lainaten "ei vielä ihan rutinoitunut, mutta rehellinen". Ja sitä se oli, hirmu mukava ratsastaa.
Oman ja seuraavan tunnin jälkeen autoin yritin ainakin  hevosten sisälle otossa, mutta mitä kävikään. Hildy päätti singota suoraan ensimmäiseen vapaana olevaan suuntaan ja minä koitin roikkua sen riimussa niin jämäkästi kuin mahdollista. Vaitettavasti oma elopainoni ei vaikuttanut neidin menoon millään tavalla, eikä edes edessä oleva oja+lumihanki estänyt meitä. Poni hyppäsi sinne, minä hyppäsin perässä, mutta juutuin reisiäni myöten sinne kinokseen. Siinä vaiheessa totesin olevan itselle parempi, jos nyt päästän ponista irti. Hildy sinkosi tallin taakse, 
minä konttasin hangesta ja sitten mentiin perään katsomaan missä neiti kirmaa. 
Talliinhan se sitten meni, saatiin siellä kiinni eikä kenellekkään sattunut mitään. On vaan niin ihanaa kun kevät tulee, että pitää vähän sinkoilla.
Lisäks tänään tuli kännykkään ilouutinen! Sain vaihdettua Mennalassa mun ratsastustunnin maanantaille. Enää ei tartte itkeä peruuntuneita ratsastustunteja, kun viikonloput täyttyy kaikella muulla ihmeellisellä ja hauskalla.



Kaikki kuvat we ♥ it
Kaiken kaikkiaan, vaikka nyt oon tosi helpottunu kirjotusten ollessa ohi, tuntuu pahalta että tääkin lukukausi on kohta ohi. Koulu ei oo koskaan ollu näin hauskaa. Täällä on ihan mahtavia ihmisiä ja vaikka välillä ratsastus on ollu ihan tyhmää, jää näitäkin heppoja kaipaamaan ihan hurjasti. Enkä uskonu sanovani tätä, mutta kyllä Tohistakin jää kaipaamaan. Oon itsenäistyny ja kasvanu ihmisenä ihan kauheesti, vaikka mun mielestä Barbiet on edelleen ihan parhaita leluja ja pyörätelineiden yli on hauska hyppiä kuin GP-ratsu.
Uusiin kouluihin hakiessa ja pääsykoepaikkoja vastaanottaessa tuntuu, että hirveen iso muutos on tulossa elämään. Tuntuko musta tällaselta kun olin Rautalammille tulossa? En usko, olin lähinnä yliaktiivinen tietäessäni pääseväni kotipaikkakunnalta pois. Nyt taas tuntuu, ettei tutusta ja turvallisesta halua luopua. Onneksi moni ystävä on hakenut Tampereelle, joten jos ihanasti käy, ei näitä hyyppiä tartte lähtee kauheen kauaksi aina moikkaamaan. Silti osa on kauempana, mutta sekin on ihan itestä kiinni antaako välimatkan häiritä. Kaikkein kamalimmalta tuntuu jättää meidän solun pienokaiset tänne, jotka ahkerasti uurastavat vielä vuoden tai kaksi, ennen kuin pääsevät nauttimaan tästä tilanteesta mitä itse käy läpi. Ne on vähän niin kuin pikkusiskoja.